Mitä on Mielen Arkkitehtuuri?

Kuva: Freepik

"Olin neliön muotoinen palikka, kun haluttiin pyöreä. En sopeutunut. Mietin, että yllättävän kauan siinä kestikin. Sydämeni ei ollut mukana enää pitkään aikaan. Silti minä olin, koska en osannut lähteäkään."

Löysin tämän tekstin vanhasta päiväkirjastani. Kun luen sen nyt, vuosia myöhemmin, tunnen yhä sen puristuksen rinnassani.

Se ei ollut masennusta. Se ei ollut uupumusta sanan kliinisessä merkityksessä. Se oli jotain paljon ikävämpää, koska sitä oli niin helppo peitellä.

Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Elämäni raamit olivat kunnossa. Oli ura, ihmissuhteet ja tulevaisuudensuunnitelmat. Mutta pinnan alla näyttelin sivuroolia omassa elämässäni. Olin rakentanut kulissit, jotka näyttivät täydellisiltä yleisölle, mutta joiden sisällä minä itse tukehduin hitaasti.

On pelottavaa, kuinka kauan ihminen pystyy näyttelemään osaa, johon hänellä ei ole enää mitään tunnesidettä. Sopeudumme.

Kutsun tätä tilaa eksistentiaaliseksi pullonkaulaksi.

Se on tila, jossa potentiaalisi ja todellisuutesi välinen kuilu on revennyt niin suureksi, että se alkaa sattua fyysisesti. Mutta miksi me jäämme tähän tilaan? Miksi me tyydymme elämään elämää, joka tuntuu enemmän suorittamiselta kuin elämiseltä?

Vastaus löytyy vanhasta tarinasta, joka kertoo norsusta.

Köytetty norsu

Aasiassa norsun kouluttajilla on raadollinen tapa kesyttää eläimet. Kun norsu on vielä pieni poikanen, se sidotaan vahvalla köydellä kiinni tukevaan paaluun. Poikanen repii ja riuhtoo kaikin voimin päästäkseen irti. Mutta se on liian heikko. Köysi pitää.

Päivien ja viikkojen kamppailun jälkeen poikanen lopulta uupuu. Se oppii karun läksyn: ”Ei kannata yrittää. En pääse irti. Olen ansassa.” Se luovuttaa.

Vuodet kuluvat. Norsusta kasvaa valtava jättiläinen, joka voisi katkaista köyden yhdellä päänheilautuksella tai repiä koko paalun maasta. Mutta se ei tee niin. Se seisoo paikoillaan, sidottuna samaan köyteen.

Miksi? Koska se uskoo yhä siihen rajoitukseen, jonka se oppi vuosia sitten. Se on oppinut avuttomuuden niin syvälle käyttöjärjestelmäänsä, ettei se edes kyseenalaista kahlettaan.

Tämä on myös meidän tarinamme.

Meidät on "sidottu" lapsuudesta asti erilaisilla odotuksilla, normeilla ja uskomuksilla. Meille on opetettu, mikä on "järkevää". Meille on kerrottu, että on turvallisempaa kulkea laumassa kuin erottua joukosta. Olemme oppineet pelkäämän epäonnistumista enemmän kuin kaipaamaan vapautta.

Aikuistumme, saamme osaamista, valtaa ja resursseja. Voisimme teoriassa muuttaa elämämme suunnan milloin tahansa. Voisimme repiä paalun irti. Mutta me emme tee niin. Seisomme kiltisti paikoillamme, alistuen keskinkertaiseen, muiden ehdoilla elämiseen, koska uskomme alitajuisesti, ettei muutos ole meille mahdollinen.

Me olemme unohtaneet voimamme.

Väärän muotoinen palikka

Olen itse seisonut tuon saman paalun äärellä.

Muistan elävästi ajanjakson, jolloin yritin epätoivoisesti olla jotain, mitä en ollut. Yritin väkisin survoa itseäni tiettyyn muottiin, muiden asettamiin odotuksiin, siihen kuvaan "menestyjästä", jota minulle oli tarjoiltu.

Sopeuduin. Hymyilin. Suoritin. Mietin usein jälkikäteen, että on hämmästyttävää, kuinka kauan ihminen pystyy näyttelemään osaa, johon hänellä ei ole enää mitään tunnesidettä.

Sydämeni ei ollut mukana enää pitkään aikaan. Silti minä olin, koska en osannut lähteäkään. En uskaltanut katkaista köyttä.

Tämä sisäinen ristiriita alkoi lopulta näkyä kaikessa. Se hiipi uneeni, se näkyi kyynisyytenä. Elin automaattiohjauksella. Tein asioita, koska niitä "kuului" tehdä, en siksi, että olisin valinnut ne.

Sitten tuli hetki, jota voisi kutsua romahdukseksi tai heräämiseksi. Riippuu näkökulmasta.

Jouduin kohtaamaan itseni peilistä ja myöntämään kaksi brutaalia totuutta.

Ensimmäinen oivallus oli tämä: ”Kun tekee jotain ilman intohimoa, ei tee sitä kunnolla.”

Ymmärsin, että keskinkertainen suorittaminen ei palvele ketään. Se ei palvele työnantajaa, se ei palvele perhettä, eikä se todellakaan palvele minua. Se on hidasta kuihtumista.

Toinen oivallus oli vielä pysäyttävämpi: ”Jos ei kasva, tekee kuolemaa.”

Luonnossa ei ole staattista tilaa. Kasvi joko kasvaa tai se lakastuu. Sama pätee ihmismieleen. Jos emme kehity, jos emme liiku kohti jotain merkityksellistä, alamme henkisesti kuolla pystyyn.

Tämä oli minun käännekohtani. Ymmärsin, että olin ulkoistanut elämäni käsikirjoittamisen muille. Olin matkustaja omassa autossani.

Oli aika päivittää käyttöjärjestelmä. Oli aika lopettaa norsun elämä ja alkaa rakentaa jotain omaa. Mutta ennen kuin voimme rakentaa uutta, meidän on ymmärrettävä, miksi vanha systeemi, eli "mielen vankila" – on niin pirullisen tehokas pitämään meidät paikoillaan.

Miten me päädymme tähän tilaan? Emmehän me tietoisesti valitse onnettomuutta tai merkityksettömyyttä. Kukaan ei herää aamulla ja päätä: ”Tänään aion sivuuttaa omat unelmani ja suorittaa muiden odotuksia hampaat irvessä.”

Silti niin tapahtuu, päivä toisensa jälkeen.

Syy löytyy tavasta, jolla mielemme toimii. Kutsutaan tätä tilaa Autopilotiksi. Se on mielen vankila, jonka ovi on auki, mutta josta emme kävele ulos, koska emme edes tajua olevamme sisällä.

Reaktiivisuuden ansa

Katsotaanpa tyypillistä aamua. Herätyskello soi. Mikä on ensimmäinen liikkeesi?

Todennäköisesti kurkotat kohti puhelinta. Avaat sähköpostin, Instagramin tai uutisvirran. Jo ennen kuin olet noussut sängystä, olet luovuttanut mielesi hallinnan ulkoisille tekijöille.

Näet työmeilin, joka nostaa stressitasoja. Näet uutisen, joka ahdistaa. Näet somessa kuvan kollegan täydellisestä lomasta, mikä herättää kateuden tai riittämättömyyden tunteen.

Tämä on reaktiivisuuden määritelmä.

Kun elämme autopilotilla, emme toimi aktiivisina toimijoina, vaan reagoimme ulkoisiin ärsykkeisiin. Olemme kuin flipperipallo, joka sinkoilee puolelta toiselle ulkoisten impulssien viemänä – kiireen, muiden vaatimusten, ilmoitusten ja jatkuvien keskeytysten.

Tässä tilassa elämä ei tapahdu kauttasi, vaan se tapahtuu sinulle.

Tämä reaktiivisuus on uuvuttavaa, koska se vie vallan tunteen. Kun koemme, ettemme voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun, aivomme tulkitsevat sen uhaksi. Stressi kroonistuu. Luovuus kuolee. Jäljelle jää vain selviytyminen.

Helppouden kallis hinta

Autopilotin toinen, vielä katalampi muoto on mukautuminen.

Ihmisellä on laumaeläimen mieli. Evoluutio on ohjelmoinud meidät hakemaan turvaa joukosta. Joskus erottuminen laumasta tarkoitti kuolemaa. Siksi aivomme palkitsevat meitä dopamiinilla kun teemme niin kuin muutkin, ja rankaisevat meitä pelolla kun yritämme tehdä jotain omaa.

Tämä biologia ajaa meidät elämään muiden ehdoilla.

Se on helppoa. On turvallista valita "oikea" koulutus, "vakaa" työura ja "hyväksytty" elämäntapa. Yhteiskunta, vanhemmat ja työelämän normit tarjoavat valmiin käsikirjoituksen. Sinun tarvitsee vain näytellä roolisi.

Mutta tämä on epäreilu vaihtokauppa. Annat vastineeksi arvokkainta mitä sinulla on – rajallisen aikasi ja ainutkertaisen elämäsi. Saat tilalle hetkellistä hyväksyntää ja turvallisuuden illuusion.

Erään tutkimuksen mukaan kuolevien ihmisten suurin katumuksen aihe oli: ”Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää itseni näköistä elämää, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.”

Tämä on mielen vankilan lopullinen tuomio. Me uhraamme oman totuutemme miellyttääksemme yleisöä, jota ei edes kiinnosta.

Vihollinen on sisälläsi

On helppoa syyttää olosuhteita. ”Minulla on niin kiire.” ”Asuntolaina sitoo minua.” ”Ei tässä iässä voi enää vaihtaa suuntaa.”

Nämä ovat selityksiä. Ne ovat mielen tuottamaa koodia, jonka tarkoitus on pitää sinut mukavuusalueella.

Suurin vastus ei ole ulkoinen maailma, vaan oma sisäinen sabotoijamme.

Mielemme on mestari rakentamaan filttereitä, uskomuksia ja blokkeja, jotka estävät meitä näkemästä vaihtoehtoja.

• Huijarisyndrooma kuiskaa, ettet ole tarpeeksi hyvä.

• Täydellisyyden tavoittelu estää aloittamasta, koska pelkäät epäonnistumista.

• Katastrofiajattelu maalaa uhkakuvia siitä, miten kaikki menee pieleen, jos otat riskin.

Nämä ovat automaattisia "turvajärjestelmiä", jotka ovat menneet oikosulkuun. Ne yrittävät suojella meitä epämukavuudelta, mutta samalla ne suojelevat meitä elämältä itseltään. Ne ovat vankilan kaltereita, jotka olemme itse luoneet.

Voiko vankilasta paeta?

Elät reaktiivisesti, suoritat muiden käsikirjoitusta ja omat uskomuksesi sabotoivat muutoksen. Kuulostaa lohduttomalta, eikö?

Mutta tässä on uutinen: Koska vankila on mielen rakentama, avain on myös mielessä.

Sinun ei tarvitse muuttaa maailmaa vapautuaksesi. Sinun ei tarvitse muuttaa toisia ihmisiä. Sinun täytyy päivittää tapa, jolla oma mielesi prosessoi todellisuutta.

Autopilotin vastakohta ei ole täydellinen kontrolli, kuten voisi luulla. Sen vastakohta on Tietoisuus. Ja kun tietoisuus yhdistetään systemaattiseen toimintaan, syntyy jotain, mitä kutsun Mielen Arkkitehtuuriksi.

Emme voi korjata vikaa, jota emme suostu näkemään.

Mielen Arkkitehtuuri on elämänfilosofia ja systemaattinen lähestymistapa ihmisenä olemiseen.

Kuvittele mielesi tietokoneena. Useimmat self help-oppaat tarjoavat sinulle uusia sovelluksia "Näin olet tehokkaampi", tai "Näin meditoit oikein". Mutta jos tietokoneesi käyttöjärjestelmä on vanhentunut ja hidas, hienoinkaan sovellus ei toimi. Koko systeemi kaatuu.

Mielen Arkkitehtuuri on käyttöjärjestelmän päivitys.

Se tarkoittaa siirtymistä satunnaisesta ajelehtimisesta tietoiseen suunnitteluun. Arkkitehti ei vain ilmesty työmaalle ja ala latoa tiiliä satunnaiseen järjestykseen. Hänellä on piirustukset. Hän ymmärtää kantavat rakenteet. Hän tietää, mihin ja miten perustus valetaan.

Tämä on psykologisen mestaruuden tavoittelua. Se on prosessi, jossa puramme vanhat, toimimattomat uskomusrakenteet ja rakennamme tilalle systeemin, joka tukee tavoitteitamme sen sijaan, että se taistelisi niitä vastaan.

Vastuun Supervoima

Mielen Arkkitehtuurin peruskivi on käsite, jota monet pelkäävät. Se on Vastuu.

Meillä on tapana ajatella vastuuta taakkana. "Tämä on minun vastuullani" kuulostaa raskaalta velvollisuudelta tai syyllisyydeltä, jos asiat menevät pieleen. Mutta Mielen Arkkitehdille vastuu on jotain aivan muuta.

Englannin kielen sana Responsibility paljastaa termin todellisen luonteen, kun se kirjoitetaan auki: Response Ability.

Se on kykyä vastata.

Eläimet reagoivat. Jos ärsytät koiraa, se murisee. Se on suora syy-seuraussuhde. Ärsyke -> Reaktio.

Useimmat ihmiset elävät samalla tavalla. Tulee töykeä sähköposti (Ärsyke) -> Hermostumme ja pilaamme päivämme (Reaktio).

Mielen Arkkitehti ymmärtää, että ärsykkeen ja reaktion välissä on tila. Tuo tila on vapaus valita.

Kun kehitämme kykyämme vastata elämän kierrepalloihin, kasvatamme tuota tilaa. Emme enää toimi automaattisten tunteiden vietävissä.

Kun ärsyke tulee, meillä on kyky painaa STOP-nappia.

”Huomaan tuntevani ärtymystä. Mielenkiintoista. Mutta miten valitsen vastata tähän tilanteeseen, jotta se palvelisi pitkän aikavälin tavoitteitani?”

Tämä on Arkkitehdin valinta. Se on siirtymistä uhrista tekijäksi. Niin kauan kuin syytämme olosuhteita, pomoa, puolisoa tai taloutta, luovutamme voimamme pois. Sillä sekunnilla, kun sanomme "minä vastaan omasta reaktiostani", otamme komennon takaisin.

Tavoitteena Kukoistus

Mihin tällä kaikella sitten pyritään?

Onnellisuus on häilyvä tunne, joka tulee ja menee. Mielen Arkkitehtuurin tavoite on jotain kestävämpää. Antiikin kreikkalaiset kutsuivat sitä nimellä Eudaimonia. Sitä voisi kutsua kukoistukseksi, merkityksellisyydeksi tai oman potentiaalin toteuttamiseksi.

Monet tekevät sen virheen, että he jahtaavat onnea suorana tavoitteena. "Kun saan ylennyksen, olen onnellinen." "Kun laihdun 10 kiloa, olen onnellinen."

Arkkitehdin linssillä katsottuna tämä on väärä lähestymistapa. Kukoistus ei ole tavoite, jota voi jahdata suoraan. Se on emergentti ominaisuus.

Emergentti ominaisuus tarkoittaa lopputulosta, joka syntyy itsestään, kun systeemin osat toimivat oikein yhteen.

Et voi "pakottaa" puutarhaa kukkimaan vetämällä nupusta. Voit vain rakentaa ekosysteemin, eli huolehtia maaperästä, valosta ja vedestä. Kun olosuhteet ovat oikeat, kukkiminen tapahtuu väistämättä.

Mielen Arkkitehti ei pakota itseään onnelliseksi. Hän rakentaa elämänsä ekosysteemin, energiansa, ihmissuhteensa, työnsä ja oppimisensa – sellaiseksi, että kukoistus on luonnollinen sivutuote.

Hän kysyy: "Millainen systeemi tekee onnistumisesta väistämätöntä?"

Tämä on radikaali muutos ajattelussa. Se siirtää huomion jatkuvasta suorittamisesta olemisen rakenteisiin.

Mutta jotta voimme rakentaa tämän systeemin, meidän on tehtävä päätös. Meidän on hyväksyttävä uusi identiteetti.

Tieto on vaarallista, jos se jää vain tiedoksi. Se muuttuu helposti kyynisyydeksi ("Tiedän kyllä, mikä on vikana, mutta en tee asialle mitään"). Siksi viimeinen ja tärkein askel on siirtää piirustukset paperilta työmaalle.

On tehtävä päätös.

Kuka sinä olet?

Mielen Arkkitehtuurissa ei ole kyse siitä, mitä sinä teet, vaan siitä, kuka sinä olet.

Useimmat muutosyritykset epäonnistuvat, koska ne keskittyvät pelkkään tekemiseen. Päätämme alkaa käydä salilla, lukea enemmän kirjoja tai olla tehokkaampia töissä. Mutta jos identiteettimme on edelleen "väsynyt suorittaja" tai "laiska lusmuilija", uudet tavat eivät tartu. Ne ovat ristiriidassa sen kanssa, miten näemme itsemme.

Koko Mielen Arkkitehtuurin polun syvin tarkoitus on identiteettitason muutos.

Tavoite on opetella tulemaan sellaiseksi ihmiseksi, joka kykenee saamaan päättämiään asioita aikaiseksi.

Ajattele, millaista elämäsi olisi, jos voisit luottaa itseesi 100-prosenttisesti? Jos tietäisit, että kun päätät tehdä asian X, se myös tapahtuu? Ei siksi, että pakotat itsesi siihen hampaat irvessä, vaan siksi, että se on luonnollinen jatke sille, kuka olet.

Kun päätät rakentaa uuden tavan, se rakentuu. Tämä on itsensä johtamisen ydin. Se on luottamuksen palauttamista omaan itseen.

Ulkoisesta odotuksesta sisäiseksi strategiaksi

Tämä muutos ei tapahdu tyhjiössä. Emme voi (emmekä halua) eristäytyä muusta maailmasta. Työelämä vaatii edelleen tuloksia, perhe tarvitsee huomiota ja yhteiskunta pyörii säännöillään.

Mielen Arkkitehti ei pakene vastuuta, hän muuttaa suhdettaan siihen.

Aiemmin, autopilotilla toimiessa ulkoinen odotus oli käsky. Kun pomo vaati tuloksia tai puoliso huomiota, reagoimme pelolla tai miellyttämisellä. Olimme uhreja.

Arkkitehdin maailmassa ulkoinen odotus on dataa. Se on informaatiota, jonka otamme vastaan, käsittelemme omassa systeemissämme ja muutamme sisäiseksi strategiaksi.

Emme enää toimi, koska "on pakko". Toimimme, koska olemme valinneet, että tämä toiminta palvelee meidän arvojamme ja tavoitteitamme.

Tämä muutos poistaa kitkan. Kun teet työtäsi omasta valinnastasi käsin nähden sen osana omaa missiotasi ja kasvuasi – uupumus vaihtuu merkityksellisyydeksi.

Kutsu matkalle

Rehellisesti sanottuna tämä ei ole helppo tie.

On paljon helpompaa pysyä köytettynä. On helpompaa syyttää olosuhteita ja valittaa kahvihuoneessa, kuinka elämä on epäreilua. Vastuun ottaminen on pelottavaa, koska silloin ei ole enää ketään muuta syytettävää, jos asiat eivät muutu.

Mutta se on ainoa tie, joka johtaa johonkin, mikä on elämisen arvoista.

Tämä on kutsu sinulle.

Sinulle, joka tunnet olevasi neliön muotoinen palikka pyöreässä reiässä.

Sinulle, joka tiedät pystyväsi enempään, mutta et tiedä mistä aloittaa.

Sinulle, joka olet väsynyt olemaan matkustaja.

En lupaa, että matka on suora viiva ylöspäin. Tulee päiviä, jolloin vanha autopilotti yrittää kaapata vallan. Tulee päiviä, jolloin sementti ei kuivu ja rakennustelineet huojuvat. Se kuuluu asiaan.

Mutta lupaan tämän. Kun alat rakentaa elämääsi tietoisesti, tiili tiileltä, alat nähdä jotain, mitä et ole nähnyt pitkään aikaan. Alat nähdä horisontin.

***

Jos tämä kirjoitus resonoi, älä jätä sitä vain ajatuksen tasolle.

Tee yksi pieni teko tänään, joka todistaa sinulle, että olet kuskin paikalla.

Laita viesti ystävälle. Mene kävelylle ilman puhelinta. Kirjoita yksi sivu päiväkirjaa.

Mikä tahansa teko, joka on sinun oma valintasi.