Kun kehittymisestä tulee vain uusi uuvuttava suoritus

Modernista työelämästä on rakennettu loputon kehitysprojekti. Jatkuva oppiminen, itsen ylittäminen ja omien heikkouksien korjaaminen kaikuu nykyään monissa strategiapalavereissa ja kehityskeskusteluissa. Vaikka tavoite on lähtökohtaisesti oikea, olemme onnistuneet tekemään tästä ihanteesta asiantuntijoille uuden uupumuksen lähteen.

Meidän on oltava rehellisiä ja katsottava myös jatkuvan oppimisen kääntöpuolta. Kiistaton biologinen fakta on, että jatkuva uusiutuminen on kaiken elollisen elinehto. Maailma muuttuu ennennäkemättömällä vauhdilla, ja asiantuntijaorganisaatioiden on pakko oppia uutta pysyäkseen relevantteina. Myös yksilötasolla ihmisellä on syvä, sisäänrakennettu psykologinen tarve kasvaa ja toteuttaa potentiaaliaan.

Mutta mitäs kun tästä luonnollisesta ja elämää ylläpitävästä voimasta tulee työelämän armoton perusvaatimus?

Vastaus näkyy asiantuntijoiden arjessa uupumuksena, kyynisyytenä ja jatkuvana riittämättömyyden tunteena. Elämme parhaillaan ihmiskunnan suurta itsensä kehittämisen kulta-aikaa. Kulutamme valtavia määriä työhön, tuottavuuteen ja itsensä johtamiseen liittyvää materiaalia. Silti samaan aikaan työuupumusluvut kasvaa, ja yhä useampi huippuasiantuntija kokee olevansa täysin jumissa oman jaksamisensa kanssa. Tässä yhtälössä on ristiriita, joka hyötyisi syvemmästä tarkastelusta.

Passiivisen oppimisen ansa ja kehittymisen illuusio

Ensimmäinen syy tähän ristiriitaan on passiivisen kehittymisen dopamiiniansa. Nykypäivän huomiotalous on tehnyt uuden tiedon kuluttamisesta erittäin helppoa ja viihdyttävää. Kun kiireinen asiantuntija kuuntelee työmatkallaan inspiroivan podcastin ajanhallinnasta, hänen aivonsa palkitsevat hänet välittömästi. Aivojen välittäjäaine dopamiini tuottaa mielihyvän tunteen, ja asiantuntijalle syntyy vahva kokemus siitä, että hän on juuri "kehittänyt itseään" ja ottanut askeleita eteenpäin.

Todellisuudessa kyse on kuitenkin usein pelkästä kehittymisen illuusiosta. Viihteellinen tiedonkulutus ja asioiden ymmärtäminen älyllisellä tasolla ei vielä muuta käyttäytymismalleja arjen paineessa. Aito kognitiivinen muutos ja uusien rutiinien rakentaminen vaatii aina kitkaa. Se vaatii pysähtymistä, hidasta analyyttistä ajattelua ja epämukavuusalueelle astumista. Vanhoista, turvallisista tavoista on pakko päästää irti.

Koska asiantuntijan arki on jo valmiiksi ylikuormitettua, aivoilla ei ole energiaa tähän muutoskitkaan. Siksi tyydymme helppoon dopamiinipalkintoon, eli kulutamme jatkuvasti uutta tietoa itsensä kehittämisestä saadaksemme tunteen edistymisestä, mutta mikään ei oikeasti muutu. Tämä jatkuva tietotulvan ja todellisen toimeenpanon välinen kuilu turhauttaa ja syö energiaa.

Ihmisestä tulee loputon optimointiprojekti

Toinen vaarallinen ilmiö on kehittymisen muuttuminen uudeksi suoritusmittariksi. Kun yritys viestii toistuvasti, että "meidän kaikkien on pakko kehittyä jatkuvasti pysyäksemme kilpailukykyisinä", viesti on markkinatalouden näkökulmasta totta. Mutta kun tämä vaatimus pudotetaan asiantuntijan työpöydälle, jolla on jo valmiiksi kymmenen tulipaloa sammutettavanaan, silloin kehittymisestä ei tule innostava voimavara. Siitä tulee projekti numero 11. Siitä tulee vain yksi uusi, raskas tehtävä loputtomalle to-do -listalle.

Tässä vaiheessa psykologi Abraham Maslowin kuvaama itsensä toteuttamisen tarve vääristyy toksiseksi suorittamiseksi. Asiantuntija alkaa nähdä itsensä "keskeneräisenä projektina", joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä, tehokas tai valmis. Työelämän jatkuva vaatimus itsensä ylittämisestä viestii rivien välistä, että asiantuntijan nykyinen osaaminen tai luontainen tapa toimia ei riitä, vaan hänen on pakko optimoida itsensä paremmaksi versioksi kelvatakseen systeemille.

Tämä pakonomainen optimointi alkaa vähitellen levitä asiantuntijan kaikille elämänalueille. Unen pitäisi olla ihmisen luonnollisin palautumiskeino, mutta siitä tulee älysormuksilla ja sovelluksilla mitattava suorite. Meditaatiosta ja läsnäoloharjoituksista tulee suorituskykytyökaluja, joilla yritetään epätoivoisesti puristaa aivoista irti vielä hieman lisää tehoja seuraavaa tiimipalaveria varten. Ihminen ei enää lepää voidakseen hyvin, vaan hän "palautuu optimaalisesti" jaksaakseen kehittyä ja suorittaa yhä enemmän. Kehittymisestä on tullut märkö, joka kääntyy itseään vastaan ja ajaa loppuunpalamiseen.

Onko tämä uupumus ja ahdistus merkki asiantuntijan huonosta asenteesta tai heikosta resilienssistä? Vai onko kyse siitä, että yritämme toteuttaa uudistumista täysin väärästä näkökulmasta, yrittämällä jatkuvasti korjata ihmisissä asioita, joita ei edes pitäisi yrittää korjata?

Vastaus on yksiselitteinen. Asiantuntijan uupumus ja ahdistus uuden tiedon ja jatkuvan kehittymispaineen alla ei ole merkki huonosta asenteesta, heikosta resilienssistä tai muutosvastarinnasta. Kyse on syvästä systeemisestä virheestä siinä, mitä me oikeastaan yritämme työpaikoilla ja omassa elämässämme kehittää.

Heikkouksien korjaamisen harha – Miksi opetamme kalaa kiipeämään puuhun?

Teollisen aikakauden johtamisesta on periytynyt tiukkaan juurtunut harhaluulo "täydellisestä asiantuntijasta", jonka on oltava tasaisen hyvä aivan kaikessa. Kun katsomme perinteisiä kehityskeskusteluja ja henkilökohtaisia oppimissuunnitelmia, niiden perusdynamiikka on lähes poikkeuksetta negatiivinen. Etsimme ihmisestä puutteita. Analysoimme, missä asioissa hän on heikoimmillaan tai hitaimmillaan, ja sitten laadimme tarkan toimenpidesuunnitelman näiden heikkouksien korjaamiseksi. Jos asiantuntija on loistava syvällisessä, itsenäisessä analyysissä mutta kokee suuret, nopeatempoiset sosiaaliset tilanteet kuormittaviksi, yrityksen reflektio on usein automaattinen: "Sinun pitää kehittää esiintymistaitoja ja tulla sosiaalisemmaksi."

Tässä piilee itsen kehittämisen uuvuttavin ansa. Yritämme muuttaa ihmisen luontaista kognitiivista käyttöjärjestelmää toisenlaiseksi. Jokaisella meistä on biologisesti ja psykologisesti virittynyt, luontainen tapa prosessoida tietoa, reagoida paineeseen ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Nämä ominaisuudet eivät ole helposti vaihdettavissa olevia ohjelmistoja, vaan ne muodostavat ihmisen syvän perusohjelmoinnin. Kun yritys tai yksilö itse vaatii, että näitä perusasetuksia vastaan on taisteltava päivästä toiseen "kehittymisen" nimissä, syntyy valtavaa kognitiivista kitkaa.

Ajatellaanpa luonnostaan nopeatempoista, suuria kokonaisuuksia hahmottavaa ja riskejä sietävää visionääriä. Jos hänen kehitystavoitteeksi asetetaan virheettömän, pikkutarkan ja rutiininomaisen prosessin orjallinen noudattaminen, hän pystyy siihen kyllä. Älykäs asiantuntija pystyy tsemppaamaan ja mukautumaan tilapäisesti melkein mihin tahansa rooliin. Mutta se vaatii hänen aivoiltaan jatkuvaa, tietoista ja valtavasti energiaa kuluttavaa työskentelyä. Se on kuin pakottaisi itsensä kirjoittamaan jatkuvasti väärällä kädellä. Jälki voi olla täysin luettavaa ja tehtävä tulee suoritetuksi, mutta prosessi on tuskastuttavan hidas ja rasittava.

Tämä on syy siihen, miksi loputon itsensä kehittäminen uuvuttaa. Albert Einstein taisi sanoa aikoinaan näin: "Jos tuomitset kalan sen kyvystä kiivetä puuhun, se elää koko elämänsä uskoen olevansa tyhmä." Työelämässä ja jatkuvan oppimisen kulttuurissa tämä kääntyy muotoon: "jos pakotat asiantuntijan jatkuvasti kehittämään luontaisia heikkouksiaan, hän elää koko elämänsä uskoen olevansa riittämätön, viallinen ja väsynyt."

Kun kehitämme vääriä asioita, emme todellisuudessa kasva, vaan kulutamme rajalliset voimavaramme itsen vastustamiseen. Tällöin kehittymisestä tulee työkalu, jolla ihminen yrittää epätoivoisesti muovata itsestään sellaista palikkaa, joka mahtuisi organisaation tarjoamaan ja täysin vääränmuotoiseen reikään. Asiantuntija saattaa viettää vuosia lukien kirjoja ja osallistuen valmennuksiin yrittäen korjata "vikojaan", tajuamatta koskaan, ettei hänessä ollut alun perinkään mitään korjattavaa. Hän oli vain alusta asti väärässä kognitiivisessa ympäristössä tai työn sovite on ollut väärä.

Tämän harhaluulon murtaminen on aivan kriittistä, jos haluamme organisaatioiden pysyvän elinvoimaisina, relevantteina ja uudistumiskykyisinä ilman, että poltamme parhaat tekijät loppuun. Meidän on luovuttava pakonomaisesta heikkouksien paikkailusta ja tasapaksuuden ihannoimisesta. Kun ymmärrämme, että aidosti tuloksekas ja kestävä kehittyminen ei ole omien perusasetusten muuttamista, koko pelin henki muuttuu.

Ratkaisu 1: Radikaali karsiminen ja datan tuoma armollisuus

Miten tämä uuvuttava kierre sitten katkaistaan? Ratkaisu ei ole nostaa kädet pystyyn, hylätä kaikki tavoitteet ja lopettaa uuden oppiminen kokonaan. Maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti, ja paikoilleen jämähtäminen tarkoittaa asiantuntijaorganisaatiolle hidasta kuolemaa. Meidän on yksinkertaisesti pakko pysyä relevantteina. Mutta jotta voimme tehdä sen polttamatta itseämme loppuun, meidän on muutettava radikaalisti sitä tapaa, jolla itsen kehittäminen määritellään.

Ensimmäinen ja tärkein askel tähän suuntaan on radikaali karsiminen. Olemme oppineet ajattelemaan, että itsensä kehittäminen tarkoittaa aina jonkin uuden asian lisäämistä, uuden taidon opettelua, uuden aamurutiinin omaksumista, uuden johtamismallin lukemista tai uuden "heikkouden" korjaamista. Työpöytä ja mieli ovat aivan täynnä näitä loputtomia lisäyksiä. Todellinen, kestävä kasvu ja asiantuntijuuden syveneminen vaatii kuitenkin nykypäivänä yhä useammin asioiden poistamista. Meidän on opittava sanomaan tiukka EI sellaiselle kehittymiselle, joka sotii omaa luontaista käyttöjärjestelmäämme vastaan ja imee meistä kaiken energian.

Jotta asiantuntija voi tehdä näin rohkean karsimisen arjessaan, hänen on ensin tunnettava omat biologiset ja psykologiset perusasetuksensa. Siihen tarvitaan tieteellisesti validoitua objektiivista dataa, kuten laadukasta psykometristä analytiikkaa. Data ei kerro, mikä asiantuntijassa on vikana, vaan se tekee näkyväksi sen, millaisissa olosuhteissa hänen aivonsa toimivat optimaalisesti ja millaisissa tilanteissa hän puolestaan kuormittuu nopeimmin. Kun asiantuntija näkee oman kognitiivisen profiilinsa selkeästi, tapahtuu usein valtava helpotus. Silloin hän ymmärtää, miksi tietyt työtehtävät, roolit tai ylhäältä annetut "kehityskohteet" ovat tuntuneet vuosien ajan niin raskailta suorittaa.

Tämän oivalluksen myötä voimme siirtyä heikkouksien pakonomaisesta paikkailusta luontaisten vahvuuksien kultivoimiseen. Sen sijaan, että introvertti analyytikko kuluttaisi valtaosan energiastaan yrittäessään muuttua ulospäinsuuntautuneeksi esiintyjäksi, hän voi keskittyä siihen, missä on luonnostaan poikkeuksellisen hyvä. Hän voi kehittää kykyään paketoida monimutkainen ja syvällinen analyysinsä niin selkeään kirjalliseen tai visuaaliseen muotoon, että nopeatempoinen johtoryhmä ymmärtää sen yhdellä silmäyksellä. Hän ratkaisee täsmälleen saman liiketoimintaongelman, mutta tekee sen omilla ehdoillaan ja omia kognitiivisia vahvuuksiaan hyödyntäen. Tämä on viisasta omien rajallisten voimavarojen johtamista.

Ratkaisu 2: Työn oikea sovite ja vahvuuksien vipuvarsi

Tämä yksilön oivallus vaatii kuitenkin tuekseen sen, että myös organisaatio muuttaa omaa johtamistaan ja rakenteitaan. Tässä tullaan työn sovitteeseen. Yrityksen ja HR:n tehtävä ei ole pakottaa ihmisiä muuttamaan perusasetuksiaan vastaamaan huonosti suunniteltuja, tasapaksuja rooleja. Fiksu organisaatio ymmärtää tiimiensä kognitiivisen monimuotoisuuden ja muotoilee roolit ja vastuut niin, että työn todelliset vaatimukset ja ihmisen luontainen profiili kohtaavat toisensa mahdollisimman saumattomasti.

Kun työn sovite on oikea, asiantuntija pääsee käyttämään päivittäisessä työssään nopeaa ja vähän energiaa kuluttavaa Systeemi 1 -ajatteluaan. Silloin asiat sujuu rutiinilla, luonnostaan ja ilman valtavaa kognitiivista kitkaa. Tällöin hänelle jää kapasiteettia ja energiaa myös siihen raskaampaan Systeemi 2 -ajatteluun, jota todellinen uuden oppiminen ja yrityksen kaipaama jatkuva uudistuminen vaatii. Työn oikea sovite eliminoi sen hiljaisen, kuluttavan vastarinnan, josta asiantuntijatyön uupumus usein arjessa syntyy.

Kun työntekijä tuntee olonsa turvalliseksi ja kyvykkääksi omassa luontaisessa elementissään, hän on luonnostaan avoimempi myös uuden oppimiselle. Kehittyminen lakkaa olemasta irrallinen, ahdistava projekti nro 11 to-do -listalla tai ylhäältä saneltu vaatimus korjata puutteita. Siitä tulee luonnollinen ja innostava osa asiantuntijan arkea.

Lopulta kysymys on asiantuntijaorganisaation tärkeimmästä valinnasta, eli haluammeko luoda työpaikkoja, joissa ihmiset palavat hitaasti loppuun tavoitellessaan mahdotonta illuusiota täydellisestä, virheettömästä asiantuntijasta? Vai haluammeko rakentaa organisaatioita, joissa erilaisuutta, rajallisia kognitiivisia voimavaroja ja ihmisten luontaisia vahvuuksia johdetaan älykkäästi datan ja ymmärryksen avulla?

Jos valitsemme jälkimmäisen tien, voimme lopettaa myrkyllisen itsen kehittämisen suorittamisen. Voimme palauttaa uuden oppimisen siihen, mitä sen pitäisi biologiankin valossa alun perin olla, eli inhimillistä, kestävää ja organisaation todellista kilpailuetua ruokkivaa voimaa, joka ei vie asiantuntijan yöunia, vaan auttaa häntä ja koko yritystä kukoistamaan nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Mikäli kiinnostuit aiheesta ja haluat kuulla lisää miten Yhteysvoimala voi auttaa tässä, varaa keskusteluaika kanssamme.

Varaa aika 30min maksuttomaan etäkeskusteluun