Miksi muutos on niin pirun hankalaa?

Mikä on se mystinen voima, joka vetää meidät takaisin vanhoihin maneereihin silloin kun päätämme muuttua? Miksi uudenvuoden lupaukset yleensä epäonnistuvat?

Saatamme lukea kirjan tai osallistua webinaariin ja olemme sen jälkeen täynnä intoa ja virtaa. Ajatus muutoksesta tuntuu helpolta ja voimaannuttavalta. Olemme motivoituneita ja lähdemme innosta puhkuen liikkeelle. Ja hetken päästä löydämme itsemme jälleen alkupisteestä.

Kutsun tätä kuminauhaefektiksi. Kun yritämme päästä eteenpäin suuntaan, joka ei tunnu meille lähtökohtaisesti luontaiselta, siinä on kitkaa ja se tuntuu hankalalta. Ja hetken päästä ponnahdamme takaisin lähtöpisteeseen tai pahimmassa tapauksessa jopa pari askelta taaksepäin.

Syyllisyys on huonoin mahdollinen polttoaine

Turhautuminen on myrkyllisin osa kuminauhaefektiä. Kun hienosti asetetut tavoitteet epäonnistuvat ja arki painaa päälle, saatamme alkaa ruoskia itseämme. Pidämme itseämme "huonoina" tai "laiskoina". Tämä itseruoskinta on paitsi raskasta, myös täysin turhaa. Kyse ei ole luonteen heikkoudesta, vaan siitä, että taistelemme omaa itsesuojelumekanismiamme vastaan.

Järjestelmäsi on ohjelmoitu pyrkimään takaisin tuttuun ja turvalliseen. Aivot on evoluution myötä muovattu säästämään energiaa, ja ne automatisoivat kaiken mahdollisen. Vaikka arkesi olisi uuvuttavaa kaaosta, aivoillesi se on tuttua. Se on turvallista, koska se on tähän asti pitänyt sinut hengissä. Kun yrität muuttaa jotain, aivot tulkitsevat sen uhkana. Ne eivät välitä onnellisuudestasi pitkällä aikavälillä, ne välittävät vain siitä, että selviät tästä päivästä mahdollisimman pienellä energiankulutuksella.

Tahdonvoiman illuusio

Muutos pelkällä tahdonvoimalla on kuin yrittäisit venyttää kuminauhaa hampaat irvessä. Tahdonvoima on kuin puhelimen akku, eli se kuluu päivän aikana jokaisesta tehdystä päätöksestä. Ja kun akku loppuu, kuminauha napsahtaa takaisin lähtöasentoon. Se sattuu ja vie uskon, että muutos ylipäänsä olisi mahdollista.

Jos tämä toistuu monta kertaa, putoamme "opitun avuttomuuden" ansaan. Alamme uskoa, että elämä on jotain, joka tapahtuu meille, eikä jotain, jota me ohjaamme. Meistä tulee matkustajia omassa elämässämme.

Jotta kierre saadaan poikki, meidän on lopetettava tahdonvoimalla puskeminen. Kuminauhaa ei voiteta taistelemalla sitä vastaan, vaan muuttamalla koko järjestelmää, johon se on ankkuroitu. Vasta kun ymmärrämme oman mielemme mekaniikan, voimme alkaa tehdä yhteistyötä aivojemme kanssa.

Mielen arkkitehtuuri

Nobel-palkittu psykologi ja tutkija Daniel Kahneman puhuu Järjestelmä 1:stä ja Järjestelmä 2:sta. Me kutsumme niitä Arkkitehdiksi ja Autopilotiksi.

Arkkitehti (järjestelmä 2) on se hidas, looginen ja analyyttinen puoli meissä. Se rakastaa piirustuksia, strategioita ja hienoja tavoitteita. Ja se myös kuluttaa valtavasti energiaa. Kun teet asiantuntijatyötä, ratkot ongelmia ja säätelet tunteitasi, Arkkitehdin akku tyhjenee. Kun olet väsynyt ja stressaantunut, Arkkitehti nukahtaa rattiin. Ja silloin ohjakset nappaa Autopilotti.

Autopilotti (järjestelmä 1) on aivojen energiansäästötila, eli nopea ja vaistomainen selviytymiskone, joka ei kyseenalaista, se vain reagoi. Se käyttää modernissa asiantuntijatyössä menetelmiä, jotka on tarkoitettu välittömään selviytymiseen, kuten muiden miellyttämistä omien tarpeiden kustannuksella. Kuminauhaefekti tapahtuu silloin, kun väsynyt Arkkitehti nukahtaa rattiin ja Autopilotti palauttaa mielen vanhaan, näennäisen turvalliseen ohjelmointiin.

Hyvä uutinen on, että Autopilotin voi ohjelmoida uudelleen. Kun se koulutetaan oikein, siitä kuoriutuu Artisti – intuitiivinen ja vaivaton voima, joka tekee viisaita päätöksiä flow-tilassa ilman jatkuvaa tahdonvoiman puristamista. Kahneman kutsuu tätä asiantuntija-intuitioksi. Tavoite ei siis ole tuhota Autopilottia. Erään tutkimuksen mukaan elämme jopa puolet valveillaoloajastamme autopilotilla, eikä se ole varsinainen ongelma. Idea on kouluttaa se toimimaan Artistin tavoin, eli automaattisesti, mutta viisaasti.

Tila ärsykkeen ja reaktion välissä

Viktor Frankl, psykiatri ja holokaustiselviytyjä, teki huikean havainnon: "Ärsykkeen ja reaktion välissä on tila. Tuossa tilassa piilee vapaus valita oma reaktiomme. Ja tuossa valinnassa sijaitsee meidän vapautemme ja mahdollisuutemme kasvuun."

Autopilotilla tätä tilaa ei ole. Ärsyke johtaa siinä tilassa aina suoraan reaktioon. Puhelin piippaa pöydällä ja käsi tarttuu siihen vaistomaisesti heti. Meillä ihmisillä on kuitenkin kyky nimeltä metakognitio, joka on kykyä tarkkailla omia ajatuksiaan ikään kuin ulkopuolelta. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi hetkeä, jolloin huomaat itsesi avaamassa somefeediä kesken tärkeän tehtävän – ja pystyt pysähtymään ennen kuin se tapahtuu.

Tämä on mielen hätäkatkaisin. Ajan kanssa tämä tila alkaa kasvaa ja kyky valita kulloiseenkin tilanteeseen sopiva reaktio lisääntyy. Juuri siinä tilassa voit alkaa kirjoittamaan Autopilottisi koodia uusiksi.

Putoat aina systeemiesi tasolle

James Clear sanoo osuvasti kirjassaan Atomic Habits: "Emme koskaan nouse tavoitteidemme tasolle, vaan putoamme aina systeemiemme tasolle." Tavoite kertoo minne haluat päästä, mutta systeemi määrittelee sen, missä olet silloin kun väsyttää ja Arkkitehdin akku vilkkuu punaisella.

Ilman selkeää rakennetta uusi tietoisuus jää vain irrallisiksi kokeiluiksi, jotka epäonnistuvat heti kun arjen paine kasvaa. Systeemi on Arkkitehdin rakentama turvaverkko. Se on se alin toiminnallinen taso, jonka varaan romahdat. Jos systeemisi on edelleen "selviydy ja reagoi" -tasolla, putoat sinne poikkeuksetta. Jos taas rakennat systeemin, joka perustuu "pysähdy, priorisoi ja toimi" -malliin, se kantaa silloinkin, kun tahdonvoima on nollassa.

Tarvitset muutokselle selkeän viitekehyksen ja kokonaisvaltaisen ymmärryksen siitä, miten oma mielesi toimii, mitkä ovat sinun yksilölliset tehdasasetuksesi ja miten niitä ohjataan tietoisesti. Kyse ei ole yhdestä uudesta rutiinista tai vinkistä, vaan koko käyttöjärjestelmän päivittämisestä sellaiseksi, että se tukee tavoitteitasi automaattisesti.

Kun ymmärrät muutoksen mekaniikan ja sinulla on selkeä malli jonka sisällä toimia, kuminauhaefekti lakkaa olemasta uhka. Se on se hetki, kun siirryt taistelusta yhteistyöhön aivojesi kanssa.

Viitekehys korvaa tahdonvoiman

Systeemiä ei voi kopioida naapurilta. Jotta muutos on pysyvä, sinun tulee huomioida omat tehdasasetuksesi. Itsetuntemus on kriittinen lähtökohta. On ymmärrettävä, miten oma Autopilotti on ohjelmoitu. Hakeeko se turvaa kontrollista, muiden miellyttämisestä vai vetäytymisestä? Jos rakennat systeemin, joka sotii luontaista tyyliäsi vastaan, lisäät vain kuminauhan jännitystä. Lopulta se napsahtaa poikki entistä kovemmin.

Pysyvä muutos vaatii siis systemaattisen tavan ohjelmoida Autopilotti uudelleen. Avainpelaaja-kurssilla me käytämme Psyykkisen valmennuksen sovellettua Talomalli-viitekehystä. Se auttaa ohjaamaan muutosta syvältä rakenteista käsin ja koostuu pääpiirteissään seuraavista osista:

• Perustus (Itsetuntemus ja arvot): Valamme pohjan ymmärtämällä omat tehdasasetukset. Käytämme apuna WOPI (Work Personality Inventory) -analyysiä ja Osaajahahmoja, jotka tekevät näkyväksi ne tehdasasetuksemme.

• Rakenteet (Metataidot): Pystytämme rakenteet, jotka korvaavat tahdonvoiman. Kehitämme henkistä lujuutta, vuorovaikutuksen pelisilmää ja rakennamme rutiinit, jotka ohjaavat toimintaa silloinkin, kun väsyttää.

• Katto (Kukoistus): Vasta kun rakenteet kantavat, on aika keskittyä kirkkaaseen fokukseen ja ammatilliseen kukoistukseen. Täällä muutos ei enää tunnu venyttämiseltä, vaan luonnolliselta tavalta olla ja vaikuttaa.

Älä jätä muutosta pelkän tiedon tai itsekurin varaan. Tieto on vain kartta, ei itse matka. Itsekuri taas on kuluva luonnonvara, joka loppuu aina kesken juuri silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin. Jos haluat, että uusi suunta oikeasti pysyy, tarvitset rakenteet, jotka tekevät viisaasta toiminnasta automaattista silloinkin, kun virta on vähissä.

Avainpelaajuus on tahtoa ja kykyä rakentaa elämästä sellaista, että se kantaa itse itseään.

Haluatko aloittaa oman elämäsi rakennusprojektin heti?

Tutustu Avainpelaaja-kursseihin