Puretaan Kirous Yhdessä

Kuvittele lapsi, jolla on tähän maailmaan syntyessään vain hentoinen, vaistonvarainen tuntemus siitä, miten täällä tulisi olla. Hänellä on upouudet aistit, eikä viitteitä tai asiayhteyksiä ainoaankaan kokemukseen, joita hän kohtaa. Hänellä ei edes ole käsitystä itsestään, eikä hän siten erota itseään ympäristöstä. Hän on täysin sulautuneena ja läsnä hetkessä, kokemuksessa, ja totaalisen tietämätön mistään muusta tavasta olla.

Heti syntymästään hän alkaa kartuttamaan kokemuksiaan. Ensialkuun hän oppii huomaamaan ja tunnistamaan läheisten ihmisten kasvoja. Hän saa ensikokemuksensa mauista, kosketuksista, tuoksuista ja äänistä. Muutaman kuukauden ikäisellä lapsella ei vielä ole kielitaitoa, jolla ilmaista itseään, mutta silti jokainen voi tunnistaa hänen kasvoiltaan kunnioituksen, ihmetyksen, uteliaisuuden ja ihastuksen ilmeitä.

Muutamia kuukausia myöhemmin lapsen aistit ja fysiologia mahdollistavat jo paremmin ympäristön kartoittamisen. Synnynnäinen uteliaisuus johdattaa hänet ihmetystä ja ihastusta herättävien kokemusten äärelle. Hän saattaa pyöritellä yksinkertaista esinettä, kuten lusikkaa, silmiensä edessä edestakaisin, haltioituneena nähdessään valon heijastuvan sen kiiltävästä, kaarevasta pinnasta. Hän ei havainnoi lusikkaa sen toiminnon (lusikalla annostellaan ruokaa suuhun) tai käsiteluokan (aterimet) perusteella vaan sen puhtaan, erilaistumattoman olemuksen perusteella.

Kuvittele nyt itsesi astumassa ulos luontoon varustettuna samanlaisella, täysin avoimella ja erilaistamattomalla suhtautumisella. Kohtaat kunnioitusta herättävän ilmestyksen, joka kasvaa syvältä maan sisältä ja ojentautuu korkealle kohti taivasta levittäytyen yllesi ja antaen suojaa auringolta. Samalla sen tuhannet pienet, lepattavat siivet liikkuvat mitä kiehtovimmalla tavalla. Kävelet sen luo, tuot nenäsi ihan lähelle ja hengität syvään, ja tunnet sen tuoksun. Kosketat sen pintoja ja huomaat, että jotkut kohdat tuntuvat kovilta ja toiset pehmeiltä ja samettisilta. Sinulla ei ole sanoja kuvaamaan mitään tästä. Kaikki tapahtuu vain puhtaina aistimuksina. Ainoa maailmassa merkitsevä asia on tämä kokemus tässä hetkessä. Se täyttää jokaisen kehosi solun.

“Ainoa maailmassa merkitsevä asia on tämä kokemus tässä hetkessä. Se täyttää jokaisen kehosi solun.”

Palataanpa nyt todelliseen elämään, jossa todennäköisesti vain vilkaisisit tätä mielikuvituksellista luomusta, toteaisit sen olevan "puu" ja jatkaisit matkaasi ajattelematta sen enempää. Ohimennen näkisit toisen puun, ja vielä kolmannen ja neljännen, jotka kaikki näyttävät toinen toisiltaan. Kaikki siististi aseteltuina mielesi kategoriaan nimeltä "puut". Olet juuri täysin tiedostamatta langettanut kirouksen. Olet käsitteellistänyt, alentanut ja sullonut ahtaaseen lokeroon yhden luomakunnan ihmeistä. Älä sure, se ei ole sinun syytäsi. Me teemme sitä kaikki. 

Kutsun tällaista toimintaa, jossa kategorisoimme ja käsitteellistämme silmää räpäyttämättä kaikkea ympärillämme kiroamiseksi. Olemme kuin sadun paha noita, joka on eriyttänyt itsensä kaikesta, myös luonnosta, kironnut puutkin ahtaaseen lokeroon ja samalla valinnut unohtaa niiden (ja itsensä) ylivertaisen olemuksen ja poikkeuksellisen ihmeellisyyden.

Mitä meille tapahtui?

Miten ihmeessä lapsi ja aikuinen voi määritellä saman kokemuksen niin täysin eri tavalla? Mitä tapahtuu lapsuuden ja aikuisuuden välissä? Kasvaessamme tapahtuu kaksi ilmiötä, jotka selittävät eron: ensinnäkin kehitämme kielen, ja toiseksi kehitämme kyvyn rakentaa maailmasta malleja ja kategorioita perustuen menneisiin kokemuksiin ja kulttuuriseen kasvatukseen. Molemmat näistä kyvyistä ovat meille valtavan hyödyllisiä. Ilman niitä emme voisi oppia kuvailemaan maailmaa ja navigoimaan siinä. Ne ovat kirjaimellisesti elinehto ihmisille. Olemme kuitenkin maksaneet niistä kovan hinnan. Olemme lähes menettäneet autenttisen ja välittömän kokemisen kyvyn ympäröivästä maailmasta. Olemme menettäneet kyvyn kokea kunnioituksen, ihmetyksen ja lumoutumisen kokemuksia, vaikka tämä ympäröivä maailmamme on loputtoman ihmeellinen. Jotta selviytyisimme, pyrimme ymmärtämään maailmaa käsitteiden ja kategorioiden kautta, ja langetamme tämän kirouksen myös kanssamme kulkeviin ihmisiin.

“Olemme menettäneet kyvyn kokea kunnioituksen, ihmetyksen ja lumoutumisen kokemuksia, vaikka tämä ympäröivä maailmamme on loputtoman ihmeellinen.”

Kun menet kaupan kassalle, todennäköisesti suhtaudut sinua palvelevaan henkilöön joko "kassahenkilönä" tai "kaupan työntekijänä". Kun menet toimistolle, todennäköisesti ensimmäiseksi sinua tervehtii “aulapalveluhenkilö”. Mitä, jos voisit nähdä nämä henkilöt ihmisinä rajoittavien nimitysten ja kategorioiden sijaan? Voisitko hetken nähdä ihmisen kaikkine iloineen ja murheineen, toiveineen ja pyrkimyksineen? Voisitko nähdä hänessä kaiken sen, mikä tekee hänestä samanlaisen kuin sinä, ja myös kaiken sen, mikä tekee hänestä erilaisen ja juuri siksi ihastuksen, ihmettelyn ja uteliaisuuden arvoisen? 

Haluatko nähdä maailman autenttisena? 

Haluatko nähdä puun täydessä loistossaan ja miten se ilahduttaa aistejasi pelkällä olemassaolollaan, vai näetkö vain "puun"? Haluatko nähdä ihmiset ainutlaatuisina luomuksina, samoin kuin pieni lapsi vai näetkö heidät "vaimona", "isänä", "pomona", "naapurina", "muslimina", "äänestäjinä", "rikollisina", "vähemmistönä" tai missä tahansa muussa rajoittavassa roolissa tai ahtaassa lokerossa? 

Kun asetamme ihmiset rooleihin, luokkiin ja lokeroihin, ja suhtaudumme heihin vain määritelmiemme kautta, olemme kironneet heidät. Olemme epäinhimillistäneet heidät ja vieneet heiltä heidän ainutlaatuiset piirteensä. Samalla olemme riistäneet itseltämme kyvyn olla autenttinen, utelias ja ihmettelevä, jotka olivat varhaislapsuutemme oletustiloja. Olemme yksinkertaistaneet ja supistaneet toiset ihmiset mahtumaan siisteihin mielikuviin ja malleihin, jotta meidän olisi helpompaa olla heidän kanssaan. Sinunhan ei tarvitse tietää toisesta juuri mitään voidaksesi luokitella ja nimetä hänet sujuvasti. 

Teemme tätä toisillemme koko ajan, niin kaikkein lähimmille, sattumalta kohtaamillemme ihmisille kuin kokonaisille ihmisryhmillekin ympäri maailmaa, automaattisesti ja täysin tiedostamatta. Me kiroamme jopa itsemme lokeroihin, jotka määrittävät ja rajoittavat käyttäytymistämme ja valintojamme. Kuinka moni meistä on tullut kirotuksi tai on itse kironnut itsensä vaikkapa "ujoksi” tai ”huomionhakuiseksi", ja antanut sen määritellä itseään? 

Puretaan kirous yhdessä

Voisimmeko purkaa kirouksen? Se on mahdollista heti, kun olemme valmiita vapauttamaan itsemme ja muut ihmiset rooleista ja kategorioista, kun voimme uudelleen ohjelmoida itsemme lapsenomaisen uteliaisuuden ja ihmettelyn oletustilaan ja kun voimme antaa kunnioituksen ja lumoutumisen johdattaa meitä kohti yhteyttä, empatiaa ja läheisyyttä. Näin palautamme inhimillisyyden ihmisiin ja näemme heidät uusin silmin. Saamme yhteyden heidän perimmäiseen olemukseensa, siihen, keitä he ovat sanojen, kategorioiden, mallien, projisointien, fantasioiden, kuvitelmien ja oletusten alla. Näemme heidät sellaisina kuin he todella ovat. Sisimmässäni uskon, että meistä jokainen janoaa tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Autenttisena, haavoittuvana, kokonaisena ja kiehtovana olentona.

Kirous on poissa.